Ohjelmistokulttuurivallankumous…?!

Jo pidemmän aikaa olemme pohtineet kuinka pitkälle oppilaiden osallisuutta voisikaan viedä, kun puhutaan heitä koskettavien palvelujen kehittämisestä. Oppilaillahan on runsaasti erityisosaamista (taitoja ja mielenkiinnonkohteita), mikä ei välttämättä pääse koulussa esiin. Oppilaiden osallisuuden näkökulmasta tuntuu kuitenkin tärkeältä mahdollistaa tuon osaamisen esiin tuominen. Uudet palvelut voivat itsessään olla mahdollistamassa tätä. Erityisen kiinnostava on kuitenkin ajatus, miten oppilaiden osaamista ja sen kehittämistä voisi kytkeä agendallamme olevien digipalvelujen toteuttamiseen. Toistaiseksi oppilaat ovat olleet mukana suunnittelutyössä, mutta entäpä jos koulun uudet palvelut olisivatkin oppilaiden itsensä tekemiä?!

Viime päivien aikana useammassa tapaamisessa niin nuorisopuolen kuin peli- ja ohjelmistoväen kanssa on keskusteltu lasten ja nuorten verkkomaailmoista, siitä millaisia ne ovat, miten niitä käytetään ja miten ne ovat syntyneet. Keskustelut ovat olleet inspiroivia ja oivalluttavia. Vaikka verkossa vietetään paljon aikaa ja siellä tapahtuu runsaasti hyviä asioita, on kokonaiskuvassa myös huomattava puute. Etenkin kun toimintaa katsoo kulttuurisesta näkökulmasta. Ensiksikin: lapset ja nuoret näyttävät käyttävän verkkopalveluja loppujen lopuksi varsin passiivisesti. Palveluissa vietetään kyllä runsaasti aikaa, mutta kuinka vahvasti oma agenda on siellä esillä? Toiseksi: Suosituimpien palvelujen kehittämisen taustalla on kourallinen nuoria miehiä. Onko (sekä lasten että aikuisten) virtuaalinen ulottuvuus lopulta vain muutaman parikymppisen käsissä? Kuva maailmasta tuntuu tässä suhteessa vääristyneeltä kun otetaan huomioon verkon rooli arjen toimintaympäristönä. Digitaalisen kulttuurin työkalut ovat kyllä kaikkien ulottuvilla, mutta lopulta niitä hyödynnetään varsin vähän. Jos digitaalinen viitekehys on myös tulevaisuuden keskeinen toimintaympäristö ja jos aktiivinen kansalaisuus nähdään tärkeänä tulevaisuuden menestystekijänä, tuntuisi merkitykselliseltä panostaa lasten osallisuuteen ja osaamisen kehittämiseen myös tässä suhteessa. Entäpä jos lapset saisivat lisää mahdollisuuksia nähdä, miten digitaaliset maailmat syntyvät ja miten he itse voivat niitä olla luomassa? 

Kiinteästi edelliseen liittyen olemme keskustelleet siitä, miten usein erilaiset verkkopalvelut nähdään pelkästään insinöörien tuottamina ykkösinä ja nollina. Itse asiassa tietynlaiseksi ajattelutavaksi tuntuu muodostuneen palveluratkaisujen toteutuksen ulkoistaminen teknogiaväelle. Kuten todettua, tämä väki on pitkälti luonut virtuaalisen ulottuvuuden, jota elämme. Lopulta kyse ei kuitenkaan ole teknomaailmoista vaan tavallisten ihmisten päivittäisestä elämästä. Entäpä jos alkaisimme aktiivisemmin etsiä vaihtoehtoisia tapoja nähdä digimaailma: konseptointi muutetaan luovuudeksi, teknologia estetiikaksi ja ohjelmistosuunnittelu designiksi? Digimaailmoihin ei tarvitse etsiä montaa uutta näkökulmaa kun ne alkavat koskettaa aivan uusia tekijäryhmiä. Aktiivinen rooli voisi hyvin olla tarjolla nuoremmille lapsille, tytöille, ei-matemaatikoille jne. Millaista uutta tekemistä ja oppimista tämän oivaltaminen voisi kasvavalle sukupolvelle merkitä? Millaisia maailmoja he olisivat tulevaisuudessa luomassa? Vaikuttamassa itselleen tärkeisiin asioihin, perustamassa tulevaisuuden facebookeja ja googleja,… Ohjelmistokulttuurivallankumous voisi käynnistää huikeita tulevaisuuden polkuja!

Monta isoa ajatusta. Paljon myös jo tapahtuu: on pelitaloa, rails girlsiä, ohjemointileirejä, godua jne. Toivoakseni pääsemme myös osaltamme viemään näitä palan matkaa eteenpäin. Palaamme asiaan. Siihen asti tässä yksi tulevaisuuden kuva – tai siis esimerkki elävästä elämästä ja suuresta maailmasta 🙂

Rutiinit hukassa

Hyvät lukijat. Pahoittelut, edellisestä kirjoituksesta onkin aikaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tekeminen olisi loppunut. Päinvastoin, hankkeessa on riittänyt hommaa riittänyt, jopa niin, ettei kirjoittamiselle tahdo riittää aikaa. Tai no, ehkä kyse ei ole ajastakaan, ainakaan itselläni.

Olemme hankkeessa kokeneet erittäin tärkeäksi pitää kehittämistoiminnan mahdollisimman avoinna. Ja kun yhteisillä rahoilla kehittämistoimintaa tehdään, sitä tärkeämpää on, että tekeminen on läpinäkyvää ja kaikki tuotokset, opit ja oivallukset tulevat mahdollisimman hyvin jaettua. Olemme myös kokeneet blogin hyväksi työkaluksi näiden tavoitteiden ajamiseen. Luonnollisesti tämä edellyttää, että blogia kirjoittaa ja lukijat myös löytävät sen. Tämän blogialustan käyttäminen ei voisi juuri olla helpompaa, lisäksi kytkennät erilaisiin sosiaalisiin medioihin on hoidettu hyvin, joten tietoa kyllä saa kulkemaan. Haasteenpaikaksi taitaakin jäädä kirjoittaminen. Kirjoittaja itse.

Oma bloggaamiskokemus ja siihen liittyvä itsereflektio muistutti taas, miten vahvasti verkkopalveluissa onkaan kyse ihmisten käyttäytymisestä. Mitä paremmin käyttäytymistä voi ymmärtää, sitä parempia palveluja voi kehittää. Erilaiset tarpeet ja motiivit ohjaavat tiettyyn toimintaan. Lisäksi ainakin omassa arjessani huomaan paljon asioita, jotka vain tulee tehtyä puhtaasta tottumuksesta. Ja läheskään aina tekemisessä ei ole isompaa järkeä. Arki rakentuu jokseenkin päivästä toiseen tiettyjen asioiden toistamisesta. Mieleen nouseekin kysymys, miten joku palvelujen kehittäjä ymmärtäisi arkeni, kun en aina sitä itsekään ymmärrä?

Uusien tuotteiden ja palveluiden menestymisessä on pitkälti kyse siitä, millaisen paikan ne ihmisten arjessa saavat. Vaikka uusi idea olisi kuinka hyvä ja perusteltu tahansa, sen pitää paitsi voittaa käyttäjänsä arjen haasteet ja vastata taustalla olevaan tarpeeseen myös istua mahdollisiin yllätysmuuttujan kaltaisiin käyttäjän arkirutiineihin. Onnistuakseen uuden tuotteen tai palvelun täytyy joko sulautua osaksi arjen kuvioita tai muuttaa niitä. Tarkastelemalla omaa arkeaan, miten se on kuukausien tai vuosien saatossa on muuttunut, tajuaa miten haastava muutos on. Jotkut palvelut ovat muutoksessa onnistuneet. Useimmat eivät.

Blogin kirjoittaminen on vaikeaa, kun siihen ei ole tottunut. Ainakin itselläni on taipumus miettiä liikaa sanoja ja sanamuotoja, jolloin koko kirjoittelun perusajatus, spontaanius ja epämuodollisuus, alkaa hävitä. Taidan olla sukupolveni kirjoittamiskulttuurin vanki. Blogin kirjoittaminen ei ole ainakaan vielä kuin kahvin keittäminen ja lehden lukeminen aamulla tai lauantai-illan uutislähetyksen seuraaminen. Arjen rutiineihin ei ole pääsyä noin vain, olipa ajatus, idea tai velvoite miten hyvä tahansa.